Perhe Euroopassa

Olin otettu kun kuulin, että olisin mahdollisesti kutsuttujen tuomareiden joukossa FEP:n kesäsessiossa, jossa tuomaroitaisiin uusia QEP ja MQEP -arvonimiä. Tapahtuma pidettäisiin Riikassa kesäkuun alussa. Mietin, että olisi huimaa joka tapauksessa lähteä katsomaan paikan päälle kuinka tuo tuomarointi oikein tapahtuu. Pian kutsuni vahvistettiinkin. Samalla kun näkisin usean QEP-hakemuksen, minulle avautui mahtava tilaisuus tutustua eurooppalaisiin kuvaajiin ja mahdollisuus keskustella mm. tulevasta MQEP -arvonimen hausta sekä idesta.

Muutama päivä sen jälkeen kun minut oli kutsuttu tuomariksi, minulle tuli pyyntö tulla puhumaan tapahtuman yhteydessä pidettävään Inspiration Campiin. Olin kauhuissani. Sisuskalut sanoivat EI IKINÄ! Oma englannin kielentaito on ihan ala-astetasoa ja sekin vielä ruosteessa. Lupasin palata asiaan seuraavana päivänä.

Olen systemaattisesti ottanut tavoitteekseni sen, etten ajattele mitä en voi tehdä. Sen sijaan, että yrittäisin vakuuttaa itselleni miksi joku asia ei ole mahdollista, olen alkanut selvittää miten se voisi olla. Olen katunut elämässäni ainoastaan asioita jotka olen jättänyt tekemättä. Olen päättänyt antaa menestymiselle mahdollisuuden. Lisäksi näin tämän tilanteen merkittävänä tilaisuutena oppia puhumaan englantia, kehittyä puhujana ja ennen kaikkea ylittämään itseni. Vastasin siis seuraavana päivänä kysymykseen KYLLÄ.
Sen päätöksen jälkeen alkoi valmistelu. En tiennyt millaiseen paikkaan olen menossa puhumaan, olisiko kuulijoita 100 vai enemmän? Keitä kuulijat ovat? Mitä, olisinko ainoa nainen puhumassa? Ruokin omaa jännittämistäni tolkutamalla itselleni, etten osaa englantia ja googlettamalla muut puhujat. Kauhuskenaario oli valmis!

Lensin lauantai-aamuna yksin Riikaan. Koska hotellihuoneeni ei ollut vielä valmis, päätimme lähteä kävelemään kaupungille paikallisen oppaan kanssa kunnes tuomarointi alkaisi. Sain siis yksityisen kaupunkikierroksen ennen päivän koitosta. FEP:n kesäsessio pidettiin vanhan pankin tiloissa josta oli remontoitu kokouspaikka. Tapasin muut tuomarit ja tunsin oloni todella tervetulleeksi. Aloitimme kokopäivän kestäneen tuomaroinnin pienen tuomareiden brieffauksen jälkeen.

Oli hauska nähdä miten kaikki tapahtuu. Jokaista paneelia oli arvioimassa viisi tuomaria. Huoneessa arvioitiin kaksi paneelia yhtäaikaa. Karkea jako oli mainoskuvat ja muotokuvat. Minun pestini oli pääasiassa muotokuvien puolella, mutta käväisin tuomaroimassa myös muutaman mainoskuvapaneelin. Suomalaisten paneeleiden arvostelua en ehtinyt nähdä. Jokainen tuomari äänestää suljetulla lappuäänestyksellä paneelista kirjoittamalla ei tai kyllä. Sarja menee suoraan läpi yhdellä ei -äänellä, mutta kahdesta ei -äänestä tulee tuomareiden keskustelu. Ennen tätä huoneessa ei saa puhua mitään. Kukin tuomari vuorollaan kertoo kuinka oli äänestänyt ja millä perusteilla. Tämän jälkeen tehdään uudelleen äänestys. Kuvapaneeli menee läpi kolmella puoltavalla äänellä. Jokainen saa tuomareiden kommentit ja parannusehdotukset sähköpostitse. Tuomarointi tuntui todella miellyttävälle ja vain muutaman sarjan läpimenemisen kanssa olisin ollut erimieltä.

En ollut itse tuomaroimassa luonnollisesti MQEP -arvonimeä, mutta pääsin katsomaan kuinka se tapahtuu. Tälläkertaa tuomareiden kuuluu olla lähes yksimielisiä ja heitä on arvostelemassa seitsemän kappaletta. Sarjan kuului olla tasainen ja hyvin tehty, eikä pieniäkään virheitä sallittu. Merkittäväksi tekijäksi sekä QEP- että MQEP -hauissa nousi mielestäni tunne ja tarina. Mikäli sarja ei tuntunut miltään tai siinä ei ollut selkeää tarinaa, tuntui sarjat menevän huonommin läpi. MQEP -arvonimiä myönnettiin yhdelle viidestä.

Oma jännittämiseni puhujana sai vihdoin päätöksen maanantai-aamuna. Kerroin ajatuksiani siitä kuinka käytän hyväkseni inspiraationi työkalua. Miten inspiroidun ja kuinka työstän tai haastan ideoitani. Tunnelma oli todella leppoisa ja minua ei jännittänyt yhtään. Olin valmistuatunut niin hyvin kuin suinkin pystyin. Alun teknisten ongelmien jälkeen pääsin suunnilleen kunnialla loppuun. Itkuhan se sitten pääsi. Se itku ei ollut mikään sortuva ääni vaan vuolas kyyneleiden virta jonka sekaan oli todella vaikea puhua. Itku ei tullut siksi, että taistelu huonon englannin kielen kanssa tuntui osin jopa koomiselle vaan siksi, kun puhuin omista vahvuuksistani ja heikkouksistani. Yhtäkkiä huomasin, että vahvuuteni ovat heikkouteni ja päinvastoin. Se mitä olen, on se, josta ammennan jokapäiväiseen luovaan työhöni. Ymmärsin, ettei minulla olisi mitään annettavaa ellen pitäisi ensin huolen omasta inspiraatiostani ja hyvinvoinnistani. Kokemustani voisi esitellä ehkä samalla kaaviolla kuin lentämisen turvaohjeita: ”auta ensin itseäsi (hengittämään), auta sen jälkeen muita!”. Lisäksi analysoidessani myöhemmin tunnekuohuani tajusin, että olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen.. minun ei tarvinnut miettiä mitä muut minusta ajattelivat vaan keskityin miettimään mitä kaikkea tästä opin.

Viikonlopun aikana vietin paljon aikaani erimaalaisten kolleegoitteni seurassa. Vaihdoimme paljon ajatuksia markkinoinnista ja ideoista. Ongelmat tuntuivat olevan hyvin samankaltaisia kuin meillä Suomessa. Amatöörit ovat tulleet jakamaan markkinoita jäädäkseen, harrastajien kamerat on jo niin hyviä ja asiakkaita saa houkutella tulemaan mitä ihmeellisimmin keinoin. Tunnelma oli vaan täysin erilainen! Tässä porukassa mietimme millaisia asioita voisimme tehdä jotta nostaisimme ammattimaisen valokuvauksen arvostusta, mihin suuntaan valokuvaus ammatillisena työkenttänä on menossa ja millaisena haluaisimme nähdä oman työmme tulevaisuudessa. Viikonlopun puheissa säilyi kauttaaltaan positiivinen ja innostava vire! Tällaista yhteishenkeä toivoisin myös tähän suomalaiseen yhteisöömme. On tärkeää kuulua ammattimaiseen verkostoon ja kokea saavansa vertaistukea, mutta on minusta liian suomalainen tapa ihannoida sitä kun menee huonosti. Helposti ajaudutaan siihen, että ei kannata edes yrittää kun kuitenkin kompastun. Olen elämässäni kuljettanut mukanani minulle äärimmäisen tärkeän opettajani lauseita viimeisenä koulupäivänäni, joka menee suunnilleen näin: ”Jos olisimme mäkihyppääjiä, olen nyt näyttänyt teille keinon päästä hyppyritorniin ja sen kuinka hyppynne etenee teoriassa hyppyrin ponnistusopaikkaan saakka. Kun ponnistat hyppyrin nokasta, alkaa se matka josta vain itse olet vastuussa. Jos katsot hypätessäsi alas, hyppysi ei kanna todennäköisesti kovin pitkälle. Jos taasen katsot kauas eteenpäin, hyppysi kantaa jopa tavoitteisiisi saakka!” Meidän jokaisen kuuluisi kantaa vastuu omasta menestymisestä!

Seuraava QEP- ja MQEP-haku on joulukuussa Roomassa. Minä olen ainakin lähdössä mukaan! Tuo FEP:n porukkaan tutustuminen toi minulle ainakin lukuisien kontaktien lisäksi paljon toivoa tulevaisuudesta! Lisäksi tiedän, että keskuudessamme on monta, jotka miettivät arvonimen hakemista. Hakekaa ihmeessä rohkeasti! Jos arvonimi ei tule kerralla, se tulee sitten seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla.